Vaikeuksien kautta voittoon

Kesäloma ja Ironman 70.3 -kisat Italiassa ovat nyt takanapäin ja sain vihdoin aikaa päivittää blogin monen kuukauden tauon jälkeen.

Loma ja kisat menivät pääpiirteissään hyvin, mutta ihan ilman draamaa ei selvitty.

Ennen kuin päästään tähän, otetaan kuitenkin kesälomakuulumiset.

Reissaamista, sporttailua ja palautumista

Kesäloma meni treenatessa ja reissatessa.

Suomi-matkailimme Porvoossa, jonne oli pakko päästä testaamaan Runo-hotelli ja Suomen parhaaksi arvioitu aamupala. Kävi hyvä tuuri, koska hotelli oli juuri liittynyt Marriott-ketjuun ja saimme maksettua yöpymisen Meksikon reissusta viime kesänä kertyneillä hotellipisteillä. Aamupala oli kyllä tuore ja laadukas, ja hotelli muutenkin kotoisa sekä koiraystävällinen. Porvoosta löytyy muuten paljon hyviä ravintoloita!

Ulkomaanreissumme teimme tänä kesänä vuorostaan Kreikkaan Kreetan saarelle. Kreikka taitaa olla yksi lempikohteitamme, sillä olemme käyneet siellä useampaan kertaan. Tälläkin reissulla hyödynsimme pisteitä, nimittäin maksoimme lennot Finnairin luottokortin pisteillä. Käytämme luottokorttia arjessa lähes kaikkeen muuhun paitsi laskujen maksamiseen, joten pisteitä ehtii vuoden aikana kertyä kivasti.

Kreeta oli täydellinen kohde avovesiuintiharjoittelulle! Yövyimme maaseudulla kauempana Hanian hulinoista hotellissa, jossa oli oma poukama mereen. Uin lähes joka päivä ja sain myös F:n innostumaan avovesiuinnista. Kyseessä oli vieläpä sama meri kuin Italian kisassa.

Käytin kesälomalla tilaisuuden hyväksi valmistautuen tuohon kauden pääkisaan. Paljon uinti-, pyöräily- ja juoksukilsoja, yhdistelmätreenejä sekä rauhassa palautumista siis. Etenkin kunnollinen palautuminen tuli tarpeeseen.

Olin nimittäin tehnyt keväällä kolmena peräkkäisenä viikkona triathlonsprinttikisan, eli 750 m uintia, 20 km pyöräilyä ja 5 km juoksua. Kisat menivät hyvin ja sain joka kerta parannettua aikaa (Vantaa Triathlonissa sijoituin sarjassani neljännelle sijalle), mutta yhdistettynä kuormittavaan työhön palautumiseni heilahti punaiselle.

Kesällä sain hermoston vihdoin tasapainoon. Kunnes…

Traumatisoiva liikenneonnettomuus, joka sekoitti kaiken

Kesäloma sai valitettavan päätöksen, kun viimeisenä lomapäivänä jouduin bussin kanssa liikenneonnettomuuteen.

Olimme F:n kanssa suuntaamassa pitkälle pyörälenkille, kun Itäkeskuksen kohdalla bussi törmäsi minuun vasemmalta puoleltani pyöräsuojatietä ylittäessä. Se osui pyörääni aiheuttaen hiilikuiturunkoon kovan tällin etuhaarukkaan ja takavaihtajaan. Pyörään, jolla minun oli tarkoitus osallistua kisaan vain 1,5 kuukauden päästä!

Bussi törmäsi myös vasempaan nilkkaani, käsivarteeni ja sääreeni, jonka lisäksi kaaduin iskun voimasta oikealle käsivarrelleni, lavalleni, kyljelleni ja säärelleni. Olin onnekas, koska tilannevauhdit olivat hitaat. On silti uskomatonta, mitkä voimat tuossa pienessäkin töytäisyssä oli.

Vaikka sain ruhjeita, mustelmia, naarmuja ja nitkautin ranteeni ikävästi, en kuitenkaan lyönyt päätä, eikä luita murtunut. Ranne tosin oireilee edelleen.

Jouduin käydä purkamassa tilannetta urheilupsykologilla. Olin jo valmiiksi hieman maantiepyöräilykammoinen, eikä tapahtuma helpottanut asiaa. Onnettomuudesta jäi pahat pelkotilat päälle.

Ensimmäiseen kahteen viikkoon en voinut kuvitella enää koskaan palaavani maantiepyörän päälle. En voinut kuvitella osallistuvani koko kisaan.

Olin säikky kaikelle liikenteelle ja äänille, joka ei ole kovinkaan käytännöllistä, jos asuu keskustassa. Sain pelottavia mielikuvia, joissa bussi jatkoikin ajamista. Sain paniikkikohtauksen, kun näin junan raiteet pyörälenkkiä tehdessäni, vaikka onnettomuus ei tapahtunut junanraiteilla, ei lähimaillakaan.

Urheilupsykologilla käynneistä oli kuitenkin apua ja pieni askel kerrallaan uskalsin vihdoin palata takaisin pyörän päälle. Ensin testaten sisäpihalla, sitten lyhyt lenkki ilman pyöräilykenkiä, sitten pyöräilykengät repussa ja hetkeksi jalkaan kesken lenkin, sitten kokonaan pyöräilykengillä keskustan ulkopuolella, ja lopulta uskaltauduin lähtemään kotoa asti pyöräilykengät jalassa.

Pyöräilykengätkään eivät liittyneet onnettomuuteen, mutta jouduin opettelemaan niiden käytön uudestaan, jotta tunnen olevani taas “kontrollissa”. Kun olet kiinni pyörässä, on tunne paljon turvattomampi.

Olen edelleen todella varovainen ja tämä näkyi kisoissakin pyöräilyosuudessa.

Traumatisoivan kokemuksen ja fyysisten vammojen lisäksi jouduin käyttämään ensimmäinen viikon lomaltapaluun jälkeen bussifirman, vakuutusyhtiön ja työsuhdepyörän leasingyhtiön kanssa asioita selvitellessä, lääkärillä rampatessa, pyörän huoltoarviossa ja tähän päälle vielä uutta maantiepyörää kiireaikataululla etsiessä.

Kun hiilikuiturunko saa kovan iskun, on pyörä entinen. Varsinaista vauriota ei näy ulospäin, mutta kuidut sisällä voivat rikkoutua, jolloin runko saattaa katketa yhtäkkiä kesken käytön. Pyörä ei siis enää ollut käyttökelpoinen.

Josta päästäänkin siihen, miten pettynyt olin asioiden kulkuun työsuhdepyörän leasingyhtiön osalta.

Työsuhdepyöräfiasko

Vastapuoli oli tietenkin korvausvelvollinen, mutta lähes 3 000 euron arvoisesta pyörästä en itse saanut vakuutuskorvauksia, koska kyseessä oli työsuhdepyörän liisaus. Vakuutuskorvaus meni Vapaus työsuhdepyöräfirmalle täysimääräisenä. He eivät myöskään pystyneet tarjoamaan minulle vastaavaa pyörää riittävässä aikataulussa, jolloin jouduin päättämään leasingsopimuksen.

Vapaus ei hyvittänyt minulle minkäänlaista osuutta jo maksamastani summasta, joka oli yhteensä 500 euroa. Tämä summa haihtui siis osaltani ilmaan. Veroetua tuloverotuksessa olin saanut ehkä yhteensä 100 euroa. Jäin siis tappiolle, joskin sain käyttää pyörää viiden kuukauden ajan ennen tuota onnettomuutta.

Itseasiassa Vapaus yritti veloittaa minulta 260 euroa sopimuksen päättymisestä ja vedota pyörän palauttamiseen kesken sopimuskauden. Mitään pyöräähän ei ollut, joten tein reklamaation. Vetosin kohtuuttomiin sopimusehtoihin ja kaksoishyötyyn – olivathan he saaneet pyörän arvon täysimääräisenä, minulta 500 euroa, jonka lisäksi he yrittivät nyt hyötyä tilanteesta taloudellisesti perimällä minulta sopimussakkomaksua.

En koskaan enää tuon jälkeen kuullut heistä, enkä varmasti koskaan kuulekaan (hashtag vapaus.io kokemuksia).

Opin tästä, että työsuhdepyöräetu on ok niin kauan, kun mitään ei tapahdu. Mutta jos kolhit pyörän itse, se varastetaan tai joudut onnettomuuteen, menetät sen pienenkin veroedun, jonka tuosta palkansaajana hyötyisit. Kokonaishyöty 3-4 vuoden aikana, jolloin maksat pyörää takaisin on muutamia satasia, kun omavastuu taas voi olla jopa 350 euroa. Jos joudut maksamaan tämän kerran tai kaksi, jää lopullinen hyöty kovin pieneksi, pahimmassa tapauksessa negatiiviseksi.

Itselläni ei omavastuuta edes ollut, koska vastapuoli korvasi, mutta silti tilanteesta pyrittiin löytämään porsaanreikä, jotta asiakasta voitaisiin rahastaa.

Tämä tapaus sai miettimään työsuhdepyöräfirmojen eettisyyttä ja liiketoimintamallia. Onko työsuhdepyörään liittyvä veroetu houkutellut alalle lieroja, jotka yrittävät hyötyä tästä järjestelystä? Ja miksei tästä puhuta ääneen? Nimittäin kun jaoin kokemuksiani, moni totesi, että on kokenut vastaavaa.

Tapahtui työsuhdepyöräedulle mitä tahansa hallituksen uusissa linjauksissa, en enää koskaan sekaannu siihen kuvioon.

Lisää laskelmia työsuhdepyörään liittyvästä todellisesta verohyödystä löytyy Kauppalehden sivuilta: “KL selvitti: 3 500 euron työsuhdepyörän todellinen hinta voi olla jotakin aivan muuta”.

Pyörähankinta – Pepper tuli taloon

Jännitin löydänkö uutta, sopivan kokoista ja tyyppistä pyörää ajoissa ennen kisaa, sillä onnettomuuden tapahtuessa pyörien maakuljetuspäivään oli kuusi viikkoa. Pyörät nimittäin kuljetettiin viikkoa aikaisemmin Italiaan kisapaikalle.

Pyörän tilaaminen verkosta ei tullut kyseeseen, koska niiden toimitusajat voivat olla jopa kaksi kuukautta. Lisäksi tarvitsin aikaa uuteen pyörään totutteluun ja harjoittelua oli myös hyvä jatkaa vielä hetki ennen kisaa, siksi uusi pyörä oli saatava mahdollisimman nopeasti. Niinpä olin pyöräliikkeiden varassa. Niitä on Helsingissä aika rajallinen määrä.

Tilanne oli omituinen, koska samaan aikaan pelkäsin maantiepyöräilyyn palaamista ja silti kello tikitti, kisa lähestyi ja oli pakko puskea eteenpäin pyörähankinnan kanssa. Ehkä oli hyvä, että näin oli, sillä jouduin pakottamaan itseni kohtaamaan yhden isoimmista peloistani. Moni vertasi tilannetta hevosen selästä tippumiseen: ainoa keino päästä yli tapahtuneesta oli palata takaisin satulaan.

Lopulta löysin Larun pyörästä viimeisen XS kokoisen kisaan sopivan maantiepyörän – Cervélo Soloist Shimanon sähkövaihteilla. Koska kyseessä oli viimeinen pieni koko tuosta mallista, sain sen vielä hyvään hintaan. Alkuperäinen hinta oli 5 400 euroa, maksoin pyörästä 3 950 euroa. Joku voisi kauhistella miten kallista, mutta uskokaa, tuo oli hyvä diili!

Olen onnekas, koska pystyin marssimaan pyöräliikkeeseen ja ostamaan uuden pyörän pelkäämättä, että se kaataa talouteni. On tultu pitkä matka siitä, kun opiskelijana aloitin rahastosäästämisen minimaalisella summalla vuonna 2011.

Kuulostaa kliseiseltä, mutta kyllä se vain on niin, että säästöt antavat liikkumavaraa ja turvaa, kun jotain yllättävää tapahtuu. Olikin se sitten uuden maantiepyörän hankkiminen triathlonkisoja varten.

Joku hopeareunus tälläkin tapahtumalla oli, sillä uusi pyörä on parempi kuin aikaisempi ja nyt se on kokonaan minun! Pyörän säädöt myös fitattiin minulle millilleen kohdilleen, joka tekee ajomukavuudesta paremman. Tätä ei aiempaan pyörään tehty, koska olin tilannut sen online.

Vakuutusyhtiö ei myöskään ole pyytänyt tuota kolhittua Canyonia takaisin, ja vaikka sillä ei voi ajaa ulkona, ajattelin tehdä siitä sisäharjoituspyörän talvikaudeksi. Jos runko menee katki, kaadun olohuoneen matolle.

Urheilupsykologi kannusti minua antamaan uudelle pyörälleni nimen, jotta kynnys lähteä treenailemaan pyörän kanssa madaltuisi. “Olettehan te yhdessä parivaljakko kisoissa”, sanoi hän. Koska pyörä on musta, pieni ja pippurinen, annoin sille nimeksi Pepper.

Pepper pääsikin heti ensitöikseen matkustamaan Italiaan kanssani!

Polttava Ironman 70.3 Italy Emilia-Romagna – 1,9 kilometriä uintia, 90 kilometriä pyöräilyä ja 21,1 kilometriä juoksua

Kauden pääkisakin meni lopulta pienistä haasteista ja vastoinkäymisistä huolimatta hyvin. Kotiuduttiin kolmisen viikkoa sitten. Reissu oli unohtumaton.

Kisajännitystä lisäsi se, että viikkoa ennen kisaa F joutui muuttamaan hotelliin muutamaksi päiväksi flunssan takia, jotta en saisi tartuntaa (joo, miettikää mikä aviomies). Jännitin koko kisaviikon milloin omat oireet alkavat, vedin yliannostukset C-vitamiinia ja sinkkiä. Säästyin taudilta ja pääsimme molemmat reissuun.

Reissu oli tiukka kolmen päivän rutistus perjantaista maanantaihin. Kisa oli sunnuntaina. Perjantain yöunet kutistuivat 3,5 tuntiin aikaisen lennon takia ja kisan jälkeiset yöunet 2 tuntiin samasta syystä. Lensimme Venetsiaan, josta oli vielä 3 tunnin bussimatka kohteeseen.

Tuolla reissulla ei paljoa nukuttu, joka ei tietenkään ole aivan optimi ennen rankkaa ja pitkää urheilusuoritusta tai sen jälkeen. Mutta tämä ei uskoakseni vaikuttanut itse suoritukseen. Ehkä vähän suorituksen jälkeen…

Nimittäin muutama päivä kotiinpaluun jälkeen alkoi omituinen köhä, joka osoittautui covidiksi. Harmillisesti F sai myös taudin minulta juuri kun edellinen oli hellittänyt. Covidin erottaa muista flunssista selvästi se, että se kuormittaa hermostoa todella paljon. F ei tälläkään kertaa säästynyt kasvohalvauskohtaukselta. Viimeksi saatiin covid Turkista vuonna 2022, nyt Italiasta!

Kisaolosuhteista jännittävän teki kuumuus, sillä Italiassa oli vielä syyskuussakin lähes +30 astetta.

Yksi valmentajistamme teki meille kisa-aamuna suolapöydän hotellin aamupalalle, jossa saimme tehdä pieniä merisuolakidenyyttejä elmukelmusta taskuumme. Tämä pelasti ainakin oman suoritukseni, sillä heti kramppien tuntuessa otin ohjeiden mukaan muutaman suolakiteen kielen alle ja krampit hellittivät heti.

Nesteitä piti nauttia noin litra tunnissa. Hiilareita 60-80 grammaa tunnissa. Mitä olisimmekaan tehneet ilman valmentajien vinkkejä!

Kisan alku oli kuumuudesta johtuen hieman haastava, koska uinnin lähtö myöhästyi tunnin. Paahduimme porottavassa auringossa paksut, mustat märkäpuvut päällä. Sykkeeni oli tuolla seisoessa samaa luokkaa kuin kevyellä juoksulenkillä.

Yritettiin silti pitää fiilistä yllä ja onneksi myös meidän omat kannustusjoukot (puolisot) olivat skarppeina, ja alkoivat tuoda kylmää vettä niskaan kaadettavaksi, jotta välttyisimme lämpöhalvaukselta. Tämä oli varmaan koko kisan rankin osuus!

Otin ensimmäisen puolimatkakisan fiilistelynä, enkä miettinyt aikaa. Ennen kaikkeahan tämä oli elämys.

Valmentaja oli ohjeistanut minulle, että tuntuman pitäisi olla kutosen luokkaa, jos suorituksen rasituksen tunnetta mittaa asteikolla 1-10. Yritin pitää tämän mielessä ja fiilis olikin koko suorituksen ajan todella hyvä. Tein koko kisan lähellä pk-sykkeitä.

• Uinti meni odotusten mukaan ja vauhti pysyi 2:23/100 m, vaikka lasit olivat huurussa koko matkan ja muutamaan kertaan meinasin nielaista suolavettä, kun joku potkaisi naamaan tai kroppaan. Kuuluu asiaan.
• Pyöräosuuden tein kokonaan pienemmällä etuvaihtajalla, vaikka isommalla olisin päässyt vauhdikkaammin. Toki se olisi ollut myös rankempaa jaloille, eikä juoksu olisi tuntunut niin helpolta. Mistä tietää olisinko tällöin jaksanut polkea jyrkkää ylämäkeä pysähtymättä (moni päätyi kävelyttämään pyörää) ja mitä olisi tapahtunut paluumatkalla, jolloin vastatuuli oli todella kova. Pysähdyin myös jokaisella huoltopisteellä vaihtamaan vesipullot. Vauhdin sijaan nautinkin upeista maisemista, joihin kuului muun muassa flamingoja suolajärvissä, italialaista maaseutua, pieniä kyliä, jylhät maisemat neljän kilometrin nousun jälkeen 250 metrin korkeudesta ja auringonlasku kimmeltävine vesineen. Täytyy myöntää, että myös suljetuilla moottoriteillä oli aika päheää polkea menemään. Vauhtini oli maltillinen 26,12 km/h ja keskisyke 152.
• Juoksusta puolet tein toisen triathlonklubilaisen kanssa höpötellen, eikä matka tuntunut puolimaratonilta. Tuntui kuin olisin juossut 10 kilometriä. Juoksu on vahvuuteni ja viimeisen 7 kilometriä nostin nopeutta niin paljon, että F melkein missasi maaliintuloni. Keskivauhtini oli 6:16 min/km ja keskisyke 160. Vauhtikestävyysrajoihin peilaten olisin voinut mennä nopeampaan.
• Vaihdotkin otin rennosti, laitoin aurinkorasvaa, söin, kävin vessassa ja juttelin F:n kanssa aitojen läpi. Vaihtoihin meni melkein 28 minuuttia.

Kokonaisaikani oli 6:52:19. Seuraavaan puolimatkaan on paljon tilaa parantaa ja sen voikin tehdä vähän verenmaku suussa, koska kyseessä ei ole enää ensimmäinen kerta. Laskin, että saan helposti 20-30 minuuttia pois seuraavasta kisasta.

Koko kisa oli pinch me moment! En voi sanoin kuvailla sitä fiilistä. Tämän unelman toteutuminen ei olisi ollut mahdollista ilman niin monen ihmisen apua, tukea ja valmennusta.

Vuoden treenaus, sinnittely pimeän talvikauden läpi, matkan aikana kohdatut vastoinkäymiset ja niiden ylipääseminen tekivät tavoitteen saavuttamisesta entistä paremman tuntuisen.

Pepperkin on nyt päässyt jo kisaamaan Italiassa kanssani Ironman 70.3 -kilpailussa, se ei tuottanut minulle pettymystä ja tulevat seikkailut yhdessä voivat odottaa!

Ohessa kuva flamingoista pyöräosuuden aikana. Kuvan on ottanut kisan valokuvaaja.